Sota ja rauha II
n piti v?h?n viiv?ht?m?n heid?n luonaan. Viimeisen edellisess? pys?htymispaikassa kohtasi Denisof toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viini? ja loppumatkan Moskova
, rinkeli?, lyhtyj?, ajureita! - ajatteli Rostof, kun he tulli
ojaten ruumistaan eteenp?in, ik??nkuin h?n siten
ei vas
taa; siin?p? onkin Sahar, h?nell? on yh? viel? sama hevonen. Tuossa on
n sit? oikeastaa
Tuo on meid?n talomme, - puheli Rostof, - onhan tuo me
yski? k?histeli, mutt
ipukilla istuvalta palvelijal
, is?n ty?huon
kolme talon mittaa oli j?lell?. H?nest? n?ytti, etteiv?t hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pys?htyi oikealle p??ovesta; yl?puolellaan n?ki Rostof tutun r?yst?skoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katuk?yt?v?pylv??n. Ennenkuin hevonen oli pys?htynyt, hypp?si h?n reest? ja juoksi kuistille. Talo seisoi siin? liikkumatonna, v?linpit?m?tt?m?n?, aivan ku
sti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. H?n katsahti avautuneelle o
? Kyyhkyl?iseni! - ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, rynt?si vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen
- kysyi Rostof, tem
os! - ?sken juuri s?iv?t. Antakaappa k
aikki ai
Jumalan
?hnyt nuoren herran, eik? ollut h?n viel? ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lenn?hti sivuovesta, syleili h?nt? ja alkoi suudella. Viel? toinen, kolmas samallainen olento hy?kk?si toisesta ovesta; viel? syleilyj?,
s tuntenut... Nikolu
lja yst?v?ni... Muuttunut olet
lekin s
yseni ...
kaikki syleiliv?t h?nt?; ja palvelusv?ki, sis?kk? my?s, huon
pui h?nen
in! - h
svojen ja vihdoinkin h?nest? erkaantunut, piti h?nen viittansa liepeist?,
televia, rakkautta uhkuvia silmi?, jok
t?ytt?nyt 16 vuotta ja h?n oli hyvin kaunis, etenkin t?n? elpymisen onnellisena, riemukkaana hetken?. Yh? katseli tytt? h?nt?, p??t??n k??nt?m?tt?, hymyillen ja henke? pid?tellen. H?nkin kats
tins? luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi ?iti nyyhkytt?en poikansa rinnoille. Eik? voinut ?iti nostaa p??t??n, h?n vain pus
, - sanoi h?n, esitt?ytyen kreivi
, suudellen ja syleillen Denisovia. - Nikolush
hmiset k??ntyiv?t p?rh?iseen D
?hti h?nen luokseen, ja suuteli h?nt?. Kaikki h?mmentyiv?t Natashan k?yt?ksest?
huoneeseen, mutta Rostovit kaikki kokoont
t h?nen jokaisen liikkeens?, sanansa, katseensa, eiv?tk? irroittaneet h?nest? riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret riiteli
ta kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, ett? nykyhetken onni
ivat vieraat matkasta v
sia saappaita. Kaksi paria kannuksineen oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat
rkui Vasjka Denisovin k?he?
lmi??n, nosti raskaan sekais
o jo
t?jen kuisketta ja naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin vaaleansinist?, nauhoja, mustia kiha
yl?s! - huusi taas N
n sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat n?hdess??n kotona vanhemman veljens?, joka on sot
inun miekkasi
aiset s??rens? peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja
nne y?nutussa, - keh
se teid?n? - lis?si h?n sangen n?yr?n? ja kunnioittava
nen, uutukainen, taivaansininen puku - molemmat olivat raikkaita, punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen velje? k?dest?, vei h?net arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eiv?t ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysell? eiv?tk? vastata kysymyksiin t
, oivallista! - l
sta vuoteen, h?nen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen lapsellinen
e?n iloinen, ett? olet veljeni. H?n siveli veljens? viiksi?. - Halutta
juoksi pois? -
a! Miten puhuttelet t?st?l?hi
attuu, sa
o, sanonpa heti. Tied?t, ett? Sonja on yst?v?ni, yst?v?
varressaan heti hartian alapuolella elikk? paljon yl?puolella kyyn?rp?
uttani. Ei muuta kuin kuumensin vi
syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut mink??nlaista merkityst? kenellek??n muulle kuin yksin h?nelle, mutta joka muisteloillaan soi h?ne
? Siin?k? kaik
hmyyksi? - viivottimella; mutta me olemme ainaiset yst?vykset! H?n kun kerran
ent?
? h?n rakastaa
punehtui
, mutta pysyk??n h?n vapaana. Onhan totta, ett? t?m? on jalomielist? ja suurta? - Niink?, niink?? Hyvink? jalomielist?? Onko? - kysel
aipui aa
noi. - Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoma
sill? ymm?rr?th?n, jos niin sanot - pid?t itsesi sanasi sitomana, ja silloin n?ytt?? silt? kuin olisi Sonja t?m?n tahallaan sanonu
malta. H?n oli suloinen 16-vuotias tytt?, joka n?ht?v?sti rakasti h?nt? palavasti (Nikolai ei t?t? hetke?k??n ep?illyt). Miksei h?n nyt saanut h?nt? rakastaa, viel?p? me
?hemmin puhelemme t?st?. Oi, mite
ullut Borikselle uskotto
uraen. - En ajattele h?nt? enk? liioi
Mit?s sin?
onnellinen hymy kirkasti h?nen ka
tia, tanssitaituria? Etp?s sitt
tapa, juoksahti jonkun askeleen, k??ntyi, hyp?hti, l?i jalkojaan
paillaan. - T?llaistahan min?. En milloinkaan mene naimisii
t? Denisovin toisessa huoneessa k?vi kateeksi, eik? Nat
erinomaista? -
en?? tahdo me
ha tu
ellek??n. Sanon h?ne
n! - sano
jatkoi Natasha l?perryst??n. - Mut
mene pukeutumaan. On
ysyi Nikolai. - Ei, Va
i - kummallista. - Mutt
kein
pian teet? juomaa
at, ettei niin sopinut tehd?; Nikolai tunsi, ett? kaikki, sek? ?iti ett? sisaret, katsoivat h?neen kysyv?sti ja odottivat, miten h?n k?ytt?ytyisi tyt?n seurassa. H?n suuteli t?t? k?delle ja sanoi te - Sonja. Mutta heid?n silm?ns? sanoivat molemmin puolisesti "sin?" ja suutelivat toisiansa hell?sti. Tytt? pyysi kat
yleisen hiljaisuuden hetken, - ett? Sonja ja Nikolenjka k
vanha kreivit?rkin punastui kuin nuori tytt?. Kreivit?r pelk?si yh? t?t? poikansa rakkautta Sonjaan, sill? se voi riist?? pojalta loistavat naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvus