Login to ManoBook
icon 0
icon TOP UP
rightIcon
icon Reading History
rightIcon
icon Log out
rightIcon
icon Get the APP
rightIcon
5.0
Comment(s)
15
View
2
Chapters

Pikku haltijoita by Harriet Beecher Stowe

Chapter 1 No.1

"Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

N?ihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattok??r?ll?, herrain Ketshem & C:on myym?l?ss?. "Kuinka se on halpaa!"

Milton [englantilainen runoilija] sanoo, ett? maineen himo on viimeinen synti, johon ylev? sielu lankee. Min?p? luulen h?nen siin? erehtyneen. Pelk??np? melkein, ett? viimeinen synti on huokean tavaran himo. K?sit? minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka j?ljittelee hyv?? ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi j?rkevi? ihmisi? vieh?tt??, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat meille polkuhinnasta hyv?n ja arvokkaan kapineen - kuka kuolevainen voi sellaista vastaan sotia?

Brown yst?v?ll?ni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari, jonka taulusta t?ss? on puhe], joka on h?nen syd?mmens? riemu ja silmiens? valo, mutta sit? n?ytt?ess??n kertoo h?n taulun suurimpana ansiona - miten h?n osti sen polkuhinnasta Etel?-Amerikassa, jossa se riippui er??ss? konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten h?n sai sen v?litteen? er??ss? kaupanteossa, ja kuinka h?n sen puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa h?n sikarin hampaistaan ja n?ytt?? sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; h?n asettaa uutimet niin, ett? valo olisi hyv? ja tasainen; h?n kulettaa sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun my?nnett?v?, ett? taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enent?? sen vieh?tyst?. Brownilla on tauluja, joista h?n on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin sen arvoisia, mutta t?m? eksynyt karitsa, jonka h?n sai miltei ilmaiseksi, tuottaa h?nelle salaisen arvon h?nen omissa silmiss??n, arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

Ent?s rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenk? h?n vaimolleni lateli kallisarvoisten pitsiens? uskomattoman halpaa hintaa. - "Sain ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" - Ja h?nelle vastasi ihailevain kuulijain moni??ninen kaiku: "Onko moista kuultu? Min? en ainakaan el?ess?ni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus p?yhistelihe kuin olisi h?n kruunattu maailman kaikilla hyveill?, ja h?nen atlassikenk?ns? tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa itsekin hyvin ylpe?, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin" [Miltonin teos] ensimm?ist? painosta, jonka ostin yhdell? shillingill? er??st? kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siit? sadastakaan dollarista. En ole siis min?k??n tavallisia kuolevaisia parempi.

Mutta vaimoni istuu yh? mattok??r?ll??n, katsoen minua silmiin suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani: "Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

"Ja h?n maksoi kaksi dollaria seitsem?nkymment?viisi omastaan, jota vastoin t?m? -"

Vaimoni pani k?tens? suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan pyh?ll? pelvolla, jota naiset aina t?llaisina j?nnitt?vin? hetkin? tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siin? rakastettava hymy huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton hintaa, sill? se oli todellakin niin alhainen, ett? muut ostajat voisivat siit? n?rk?sty?; mutta t?m? oli viimeinen t?t? mallia, ja h?n m?isi mielell??n loppuun vanhan varastonsa. Sit?paitsi olimme aina tehneet siell? kauppaa, ja h?n piti suuressa arvossa appeani, joka aina oli ollut asioissa heid?n kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus osoittaa my?t?tuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, h?n tietysti - herra Ketshem kumarsi miellytt?v?n? mittapuun ylitse vaimolleni, ja min? suostuin.

Niin, suostuin; mutta aina kun j?lest?p?in t?t? hetke? muistelen, olin min? mielest?ni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni mattok??r?ll? muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta lipastaan.

Niin, toden totta, siit? asti kun olin my?nt?v?sti vastannut herra Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni yst?v?llisesti, joskin arvokkaasti: "No niin, yst?v?ni, koska se on sinulle mieleen, lienee parasta, ett? sen otat", - tuntui sielussani raskas paino, pahaa-aavistava tunne, jota ei tytt?jeni hyv?ilyt eik? vaimoni enemm?n hillitty mielihyv? kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja k?rsimyksi?, ja kaikki ennustukseni k?viv?t toteen.

Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta lukijani oikein ymm?rt?isi mit? tapahtui.

Vaimoni ja min? olimme kauan el?neet yhdess?, kotimme oli appeni meille varustanut niin? hyvin? vanhoina aikoina, jolloin huonekalut valmistettiin niin, ett? ne kestiv?t polvesta polveen. Kaikki oli vahvaa ja mukavaa - raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista vernissaa, yksinkertaista, vankkaa ty?t?, joka oli riippumaton muodin oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eik? hiedalle juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sill? vakaumuksella, ett? koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut k?ytett?viksi. J?rkev?, kunnon vaimoni oli samaa mielt? kuin min?kin - h?nest?, kuten minustakin, koti oli meit? varten eik? vieraita varten, - meill? ei ollut mit??n juhlahuoneita, joita k?ytettiin pari kertaa vuodessa, asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa - ei mit??n hienoa salia, jonne p??s? oli kielletty, - ei mit??n p?yt?hopeaa pankinholveissa suuria juhlia varten s?ilytett?v?n?, sy?dess?mme itse halvoista fajanssiastioista.

"Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyv?? ja kest?v??", sanoin silloin vaimolleni, tarjotkaamme yst?villemme mit? meill? itsell?kin on, ei parempaa eik? huonompaa; - ja vaimoni hymyili minulle hyv?ksyv?isesti.

Hymyili! Se oli enemm?n kuin hymy?! Vaimoni muistuttaa noita kuperia peilej?, joita joskus olen n?hnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki selv?sti ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan h?nest? tuhansissa pieniss? v?reiss?; h?n muodostaa k?mpel?t k?sitteeni niin h?ik?isev?n hyviksi, ett? tuskin en?? tunnen niit? omikseni. Syd?mmeni l?mpenee, ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo h?nen ensi kerran sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen oli nyt niin l?mmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siell? ei tuntunut sit? koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tymp?isee miehen tovereita ja panee heid?t ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole menemist? arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meid?n vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siell? asuvan iloista, luontevaa ja vieraanvaraista v?ke?. Niin, vaikkapa Tuomas Brown olisi tullut mets?styslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eik? koiran olisi tarvinnut t?ss? huoneessa arastella, sill? jokainen tunsi, ett? t??ll? sit? ollaan kuin kotona.

Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoitusp?yt?ni sekavine papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas ty?p?yt?; siin? istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja siin? h?n k??nteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siin? oli virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieress?, sisarellisessa sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili, lev?tess??n p?iv?llisen j?lkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersiv?t kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ymp?rill? sein?ll? kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa r?iske tekee majamme niin l?mpim?n kodikkaaksi. Min? yhdyn t?ydellisesti er??seen amerikkalaiseen kirjailijaan, joka pit?? avonaista takkaa is?nmaanrakkauden alttarina. Olisivatko vallankumoukselliset esi-is?mme veriss??n ja avojaloin kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enp? luule. Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen, r?iskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten l?pi valoi heihin rohkeutta ja l?mmitti heid?n syd?nt??n tuhansilla suloisilla muistoilla.

Yst?v?mme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ??ress? - itsell??n heill? ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heill? kyll? oli perhearvon yll?pit?miseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut paikallaan.

Kun lapsia alkoi ilmesty? kotiimme, j?rjesti vaimoni oivallisena em?nt?n? heid?n kamarinsa parhaimman mukaan: h?n antoi heille l?mp?isen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mit? nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hy?dykseen, mutta kumma oli, kuinka siit? huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat vierashuoneeseemme.

"Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi t?nne yl?kertaan?"

"Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan, eik? muuta puolustusta tarvittu.

Sit?paitsi oli t?m? pikku v?ki saanut p??h?ns?, ett? heid?n aarteensa olivat paremmassa tallessa ?idin sohvassa ja is?n kirjoitusp?yd?n alla kuin salaisemmissakaan piilopaikoissa heid?n omalla alueellaan. Minun kirjoitusp?yt?ni oli laivaveist?m?n? Artturin uudelle laivalle, tallina Tommin kirjavalle hevoselle ja vaunuliiterin? Kaarlon uusille ajopeleille, kokonaisen paperinukkearmeijan majaillessa ?idin sohvan nurkassa.

V?hitellen seurasi pienokaisia lauma kotiel?imi? leimuavan takan ??reen. Pojilla oli komea newfoundlandilainen koira, jota juhlallisesti olimme kielt?neet tulemasta vierashuoneseen; mutta kuinka olikaan, Artturin ja Tommin rukoukset ja Roverin s??litt?v? alakuloisuus, sen katsellessa ikkunaruutujen l?pi kylm?lt?, pime?lt? verannalta l?mpim??n huoneeseen, saivat syd?mmemme sulamaan, ja Rover hankki itselleen pysyv?isen paikan leimuavan lieden ??ress?, jossa se senj?lkeen aina sijaitsi perheen ollessa koossa. Sitten tuli vuorostaan tytt?jen pieni ruskea rottakoira ja villainen puudeli, joka lekotti vaimoni sohvankulmassa; jokaista el?int? puolusti joku lapsen ??ni, ja pikku syd?mmet olivat pakahtua, jos niit? v?h?nkin ahdistettiin. Vaimoni ja min? saimme alistua kohtaloomme ja el?? t?ss? el?intarhassa, varsinkin kun itse asiassa salaisesti olimme hyvin kiintyneet n?ihin nelijalkaisiin lapsiin. N?in me siis kasvoimme ja vaurastuimme yhdess?, - lapset, koirat, linnut, kukat ja kaikki tyyni; ja vaikka vaimoni usein em?nnyyden innossa, johon parhaimmatkin naiset joskus lankeavat, vakuutti, ett? me n?iss? oloissa emme koskaan voi vieraita vastaanottaa, lohdutin h?nt? aina k??nt?m?ll? h?nen huomionsa siihen vierasvirtaan, joka tulvaili vierashuoneeseemme, ja josta p??tt?en ihmiset kovin mielell??n k?viv?t luonamme. Tuttavamme tuntuivat viihtyv?n hyvin siell?; siell? oli hauskaa ja kodikasta, vapaata ja l?mmint?, ja keskustelu sujui hyv?sti. Lasten kasvaessa oli meill? kotona aina jotain hauskaa tekeill?. Artturi ja Tommi kulettivat meille koulutovereitaan, jotka heti niin kotiutuivat, ett? pidimme heit? perheeseen kuuluvina. Tyt?ill? ei ollut mit??n omaa vierashuonetta, miss? vastaanottaa nuoria miestuttaviaan, vaan kaikki suosion - ja lemmenosoitukset tapahtuivat laajassa huoneessamme, joka sohvineen, nojatuolineen ja kodikkaine pikku soppineen oli kodin l?mpim?n? keskustana; ja t?ll? vapaalla ja luontevalla seurustelutavalla on ollut mainiot seuraukset, sill? t?t? kirjoittaessani, ovat jo kaksi tytt?rist?ni naimisissa, kolmannen leikitelless? kissaa ja hiirt? hyvin ihailevaisen, tuttavapiiriimme kuuluvan nuorukaisen kanssa.

Niin lujat kuin huonekalumme olivatkin, alkoi niiss? jo n?ky? ajan merkkej?, muistuttaen, ett? kaikki maallinen on katoavaista. Omasta puolestani t?ytyy minun sanoa, ettei minua sellaiset pikku viat lainkaan h?iritse. Laajassa, hauskassa ja vieraanvaraisessa huoneessa, jossa kaikki esineet v?hitellen ja huomaamatta ovat yhdess? vanhenneet, on rauhallinen ja sopusointuinen leima, joka minua suuresti miellytt??. Mit?p? siit?, jos suuri, mukava nojatuoli, jossa niin monta yst?v?? on istua lekottanut, v?h?n ravistuukin liitoksissaan? Tai jos pienoinen reik? ilmestyy mukavan sohvamme hauskassa p??llisess?. Suvaitsenhan hyv?ntahtoisesti onnellisen el?m?mme todistajain, vanhain palvelijaimmekin puutteita. Sill? n?m? puutteet ovat vain merkkej?, joita onnen luode ja vuoksi ovat murtaneet kotirantamme kallioon. Yht? vastahakoisesti annan parannella vanhaa, kulunutta huonekalustoa, kuin antaisin uudenaikaisen t?hrij?n uudistaa vanhaa, hienoa maalausta.

N?in me miehet - mutta naiset eiv?t aina ole samaa mielt?. Oivallisimmissakin naisissa asuu ilke? h?vityksen haltija, joka usein puhkee esiin aivan odottamatta. Niinp? olivat Maria ja Jenny, jotka yhdess? olivat valikoineet sisustuksen Marian uuteen kotiin, usein moittineet vanhoja huonekalujamme, vertaillen niit? uudenaikaiseen tyyliin, joka nykyisiss? kodeissa vallitsee.

"Oikein h?vett?? meid?n kotimme", kuulin kerran toisen heist? selitt?v?n ?idilleen, "ent?s t?m? vanha mattoriepu!"

Minua t?m? puhe loukkasi. Tiesin kyll?, ett? nukkainen vaate, joka peitti laattian keskustan, oli ostettu ja naulittu siihen - juhlallisen perhekokouksen j?lkeen - peitt?m??n liian n?kyvi? parsimia, joita onnellisten vuosien kuluessa oli karttunut vahvaan, vanhaan, kodikkaaseen yst?v??mme, kolmivartiseen mattoon, joka oli kudottu silloin kun kolmivartiset viel? olivat muodissa.

Oli iloinen ja eloisa se p?iv?, kun brysselimatto viimein, tuuliaisp??n j?lkeen, jota naiset nimitt?v?t suursiivoamiseksi - tuotiin sis??n ja naulittiin laattialle. Ihastuksen hymin? kulki suusta suuhun. Vanhat yst?v?mme tulivat sit? ihmettelem??n, ja kaikki oli paikallaan, mutta sis?ss?ni vaan asui selv? ja ep?m??r?inen aavistus tulevista onnettomuuksista.

"Meid?n pit?? hankkia rullakartiinit", sanoi Maria, nuoruuden avomielisyydell?, "matto pilaantuu t?llaisessa auringonpaisteessa".

"Ja t?m? siivoton, pikkuinen kanaarilintunen pit?? muuttaa ky?kkiin", sanoi Jenny; "se laittaa sellaista siivoa ja levitt?? siemeni??n yltymp?ri, ja kylpiess??n loiskuttaa se vett? matolle. Ja, tied?tk?, ?iti, ei minusta sovi pit?? kasvia t?ss? huoneessa. Niist? vuotaa aina vett? matolle, putoaa kukkia ja kuivia lehti?, ja vahingosta saattaa ruukku s?rky? tuhansiksi kappaleiksi. Ei silloin h?t??, kun vanha matto viel? oli olemassa, mutta t?t? t?ytyy varoa".

?iti puolusti kukkiaan, - monivuotisia syd?nk?pyj??n -, mutta rupesi ep?r?im??n ja keskustelemaan niist? tavalla, joka aiheutti uusiin hy?kk?yksiin.

Tunnustan ett? vapisin, sill? hurjista hurjimpia ovat naiset, jotka ovat saaneet p??h?ns? uudistaa ja siivota kotia. Pyh? tuli, jumalallinen vimma palaa heid?n rinnassaan, he ovat kuin Pythiat, ja jokainen tuoli, jolla he istuvat, muuttuu paikalla loihtivaksi kolmijalaksi. Siksip? me miehet niin pelk??mmekin niit? tuhoatuottavia kev?t- ja syksymyrskyj?, joita kutsutaan suursiivoamiseksi. Ken tiet?? minne n?m? raivottaret karkoittavat yst?v?lliset kotihaltijamme, mitk? synneist?mme tulevat p?iv?nvaloon, ja mitk? vapaudet ja my?nnytykset, jotka vaimomme tavallisena kuolevaisena ollessaan meille antoi, otetaan meilt? pois? Jos olen saanut luvan pit?? tohveliparkani salaisessa nurkassa ja anastanut takan viereisen tuolin hajanaisille papereilleni ja aikakauskirjoilleni, riistet??n minulta n?m? mainiot edut, paperit sullotaan komeroihin ja tohvelit passitetaan "oikealle paikalleen", saanpa viel? pisteli??n muistutuksenkin siit? ep?j?rjestyksest?, jossa miehet voivat viihty?.

Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle. n?in profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa l?ytyi pieni vaskipiirros, er??n englantilaisen taiteilijayst?v?ni tekem?, joka esitti kotihaltijain temmellyst? kirjastohuoneessa, talon asujanten vaivuttua uneen. Pikku v?ki on jos jommoisissakin hauskoissa asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selk?nojalle ja katselevat sielt? alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat hiilihangon, toiset taas k?yv?t noitapiiriin ja tanssivat riemuiten viel? kiiluvalla liedell?. K?yskenteliv?tp? jotkut kirjoitusp?yd?ll?kin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat ristiss? kyn?npyyhkimell? istuvan toverinsa kanssa, kolmannen velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva, ja her?tti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin nimitt?in kuvailemaan ett? se erityinen turvallisuuden, rauhan ja viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy t?m?n haltijav?en aavistamattomasta l?sn?olosta, t?m? ajatus oli niin juurtunut minuun, ett? se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,

Mutta nyt kerron uneni. Sin? iltana jolloin matto oli tullut kotiimme, torkahdin vaimoni ja tytt?reni levolle k?yty?, sammuneen hiiloksen eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa liikett? ja hommaa. Pieni? harmaita olentoja liikkui siell? edestakaisin, mutta per?ti h?mill??n. Heille oli jotain pahaa tapahtunut, sill? he touhusivat ja kuiskuttelivat kesken??n, kuin puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niit? koko joukkonen, k?siss??n reppuja ja pusseja kuin matkalle l?htiess?. Kirjoitusp?yd?ll?ni oli my?skin kokous mustepullon ymp?rill?, jossa kiihke?sti keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku s?kkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama sekamelska, vaimoni sohvalla ja ty?korissa, kaikkialla suuri tyytym?tt?myys ja h?mminki. Se oli selv??, kotihaltijat puuhasivat suurta, yhteist? muuttoa, he aikoivat j?tt?? majamme. Min? huokailin, ja ojentaen k?teni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko n?ky h?visi ja her?sin siihen, ett? vaimoni seisoi vieress?ni, kysyen olenko sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin h?nelle uneni ja nauroimme sille yhdess?.

"T?ytyyh?n meid?n v?h?n taipua tytt?jen mielen mukaan", sanoi h?n. "Onhan luonnollista, ett? he tahtovat v?h?n seurata uutta muotia. Ja onhan meid?n vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka kauan olemme t??ll? asuneet ilman mink??nlaista uudistusta."

"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan kaikkea uutta".

Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, my?nt?en olevani oikeassa. H?n kyll? oli samaa mielt?. Mutta eih?n silt? tarvitse suvaita reiki? sohvan ja nojatuolien p??llisiss?; eih?n siin? mit??n pahaa, jos l?het?mme ne verhoilijan luo p??llystett?viksi, omasta puolestaan h?n mielell??n antoi muuttaa kukkasensa pieneen etel?npuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi hyv? ky?kiss?, olinhan usein itse valittanut sen el?m?imist? lukiessani ??neen.

Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan, n?hdess??n k?mpel?n ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan t?t? vanhaa, ja n?ytti toisen, uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sit? v?h?n korjaamalla viel? k?ytt?? ruokasalissa - mutta vierashuoneessa, - h?n lausuu vain puoluettoman mielipiteens? - h?n ainakaan j.n.e. j.n.e.

Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset karkoitettiin ja viheri?iset rullakartiinit hankittiin sulkemaan aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringons?teet p??siv?t sinne vain silloin kun perheeni poissaollessa voin kiert?? rullakartiinit yl?s ja antaa p?iv?n l?mmitt?? ja valaista kotiani kuten entisin? aikoina.

Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetiv?t liian paljon huomiota puoleensa. Olen t?ysin vakuutettu siit?, ett? jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieni? ilkeit? tonttuja. N?m? pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tytt?jeni vaatteisiin, ty?nsiv?t heit? kyyn?sp?ihin, istuttivat heihin tyytym?tt?myytt? ja panivat heid?t vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikk?it? tavaroita entisp?ivien j??nn?sparkoihin. He hylk?siv?t kirjoitusp?yt?ni ja panivat sen nurkkaan h?pe?m??n, he ty?nsiv?t syrj??n vanhanaikaisen lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut ?idin valtaistuimena; karkoittivat ty?p?yd?n ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siit? syyst?, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.

"Meill? ei ole mit??n vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meid?n vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, ty?huoneena, kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mik?kin markkinapaikka. Ei miss??n muualla n?e semmoista sekamelskaa kuin meill?."

"Niin, ja t?m? avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen tomuhiude n?kyy t?ll? matolla, sit? t?ytyy aina niin varoa."

"Miksih?n ei is?ll? koskaan ole ollut omaa ty?huonetta; ihan varmaan h?n viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meid?n kanssamme, Suuri huone ruokasalin vieress? olisi oivallinen, siell? saisi h?n viskell? papereitaan mielin m??rin ja l?mmitell? takkansa edess?, jota h?n niin rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja ?iti voisi vied? tavaransa lastenkamariin, ja niin meill? vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei tarvitsisi h?vet?."

Kuulin kyll? t?m?n keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.

V?list? tuntuu miehest? kuin naiselementti h?nen talossaan olisi niin vahva, ett? se uhkaa h?nt? sortaa. N?m? vieh?tt?v?t olennot, jotka niin monessa suhteessa luottavat sinuun, n?kev?t sinussa ?kki? avuttoman, yksinkertaisen miehen, jota pit?? hyv?illen ja mairitellen johdattaa luontaisesta sokeudesta heid?n toiveittensa luvattuun maahan.

"Eiv?th?n miehet, ?iti hyv?, ymm?rr? t?llaisia asioita", sanoivat puuhaavat tytt?reni. "Mit? he tiet?v?t talousasioista ja huoneiden sisustuksesta? Eih?n is? k?y miss??n, h?n ei tied? eik? v?lit? muusta maailmasta, eik? huomaa kuinka toisella tavalla me el?mme, kuin kaikki muut ihmiset."

"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitk?ll?k? sit? ollaan?" ajattelin; ja sis?ss?ni p??tin voimaini takaa hajoittaa t?m?n salaliiton.

"Jos aijotte muuttaa kirjoitusp?yt?ni t?st? nurkasta, olkaa hyv?t ja ilmoittakaa minulle ensiksi."

Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yht?hyvin olisi Jupiter voinut pysy? valveilla Junon nukuttaessa h?nt? Venuksen vy?ll?, kuin voisi joku meist? k?mpel?ist? miehist? selvit? naisviekkauden sokkeloisesta labyrintista.

No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki k?ynyt heid?n mielens? mukaisesti, ilman kinaa, h?ly? tai kiivautta, tuskin tied?n milloin ja miten se k?vi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa mukaan asettaa niin, etten h?iriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin, he kyll? muka alistuisivat.

Niinmuodoin tulin itse syyp??ksi t?h?n mullistukseen, "sattumain oikkujen" kautta, kuten Napoleon niin sattuvasti kutsui sit? vanhaa, tuttua logiikkaa, jonka mukaan sen, joka sanoo a, t?ytyy my?s sanoa b, ja sen joka sanoo b, t?ytyy sanoa koko kirjaimisto.

Vuoden sis?ss? siis meill? oli vierashuone, jossa oli hieno sohva ja kuusi tuolia, nurkissa uudenaikaiset nojatuolit ja suuri sein?peili sek? kamiini, joka oli aina suljettu ja josta l?mmin virtasi vain luukun kautta. Ikkunoissa riippui suuret, raskaat uutimet, jotka himmensiv?t senkin v?h?n valon, mink? viheri?iset rullakartiinit p??stiv?t huoneeseen.

Vierashuoneemme oli nyt yht? hieno ja muodinmukainen kuin kenenk??n naapurin, ja tuttaviemme tullessa meit? tervehtim??n, otimme heit? hapuillen vastaan t?ss? pime?ss? ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan vain uutimia syrj??n, ett? n?kisimme toisiamme, ja olimme parhaissa vaatteissamme heit? vastaanottaessamme. Vanhat yst?v?mme kapinoitsivat ja kysyiv?t, mit? olivat rikkoneet meit? vastaan, koska heit? niin kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, ett? v?hitellen ilmaisimme heille salaisuuden, ett? meill? oli suuri aurinkoinen huone minun ty?huoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla, johon p?iv? paistoi sis??n suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siell? oli vaimoni sohva nurkassa ja avonaisessa takassa r?iskyi leimuava tuli, - lyhyesti maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.

Kun yst?v?mme kerran saivat t?st? vihi?, emme en?? saaneet heit? vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimitt?nyt uuden huoneen ty?huoneekseni, saadakseni kaikki k?skij?n oikeudet siell?, vaikka avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinp? tapahtui usein, ett?, istuessamme illalla tulen ymp?rill? huoneessani, joku tyt?ist? sanoi:

"Miksi aina istumme t??ll?? Menk??mme vierashuoneeseen?"

Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen yst?v?t n?yttiv?t hyvin vastahakoisilta.

"Armahda meit?!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta anna meid?n olla t??ll?, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin kotonamme", ja t?h?n yhtyiv?t my?s Artturin ja Tommin toverit.

Ja tosi oli, ettei kukaan en?? viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylm?, s??nn?llinen ja t?ydellinen, mutta haltijat olivat sen hylj?nneet, - ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siin? kukaan viihdy. Taulut, esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eiv?t vastaa niitten l?sn?oloa. Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyv?t mainiosti, toisista taas pakenevat - mutta miss??n emme viihdy ilman heit?.

Continue Reading

Other books by Harriet Beecher Stowe

More
 Uncle Tom’s Cabin

Uncle Tom’s Cabin

Literature

5.0

Uncle Tom's Cabin; or, Life Among the Lowly is an anti-slavery novel by American author Harriet Beecher Stowe. Published in 1852, the novel "helped lay the groundwork for the Civil War", according to Will Kaufman. Stowe, a Connecticut-born teacher at the Hartford Female Academy and an active abolitionist, focused the novel on the character of Uncle Tom, a long-suffering black slave around whom the stories of other characters—both fellow slaves and slave owners—revolve. The sentimental novel depicts the reality of slavery while also asserting that Christian love can overcome something as destructive as enslavement of fellow human beings. Uncle Tom's Cabin was the best-selling novel of the 19th century,and the second best-selling book of that century, following the Bible.It is credited with helping fuel the abolitionist cause in the 1850s. In the first year after it was published, 300,000 copies of the book were sold in the United States alone. In 1855, three years after it was published, it was called "the most popular novel of our day."The impact attributed to the book is great, reinforced by a story that when Abraham Lincoln met Stowe at the start of the Civil War, Lincoln declared, "So this is the little lady who started this great war."The quote is apocryphal; it did not appear in print until 1896, and it has been argued that "The long-term durability of Lincoln's greeting as an anecdote in literary studies and Stowe scholarship can perhaps be explained in part by the desire among many contemporary intellectuals ... to affirm the role of literature as an agent of social change." The book, and even more the plays it inspired, also helped popularize a number of stereotypes about black people,many of which endure to this day. These include the affectionate, dark-skinned "mammy"; the "pickaninny" stereotype of black children; and the Uncle Tom, or dutiful, long-suffering servant faithful to his white master or mistress. In recent years, the negative associations with Uncle Tom's Cabin have, to an extent, overshadowed the historical impact of the book as a "vital antislavery tool."

You'll also like

MY MASTERS

MY MASTERS

Mercy Kay
5.0

For as long as Emily can remember, she has wanted to overcome her shyness and explore her sexuality. Still, everything changes when she receives an invitation to visit one of the town's most prestigious BDSM clubs, DESIRE'S DEN. On the day she chose to peruse the club, she noticed three men, all dressed in suits, standing on the upper level, near the railing. Despite her limited vision, she persisted in fixating on them. Their towering statues belied the toned bodies concealed by their sharply tailored suits-or so she could tell. The hair of two of them was short and dark, and the third had light brown-possibly blond-hair that reached the shoulders. The dark, crimson background incised their figures, exuding an air of mystery and strength. They stood in stark contrast to the unfiltered, primal energy that pulsed through the club. Shocked by the desires these men aroused in her, she was disappointed to learn that they were masters seeking a slave to divide and conquer. She couldn't afford the fee, and she also realized that they were outside her league. Emily hurriedly left the club, feeling disappointed and depressed, unaware that she had also caught the group's attention. A world of wicked pleasure, three handsome men. Over the years, they have lived a life of decadence, their lavish lair serving as a stage for their most sinister desires. But despite the unending parade of willing subjects, one woman sticks out. A mysterious stranger with white porcelain skin and a killer body, a slave, a name with no address, the first lady to attract their eye and they will go to any length to obtain her no matter the consequences.

Chapters
Read Now
Download Book